Rovaniemellä eilen alkaneen
arktisen konferenssin ”Spirit of Rovaniemi” avajaisistunto keräsi paikalle paitsi
pääministeri Jyrki Kataisen, Yhdysvaltain ja Kanadan Helsingin suurlähettiläät
nimekkään joukon entisiä ja nykyisiä arktisen yhteistyön toimijoita eri
puolilta pohjoista pallonpuoliskoa.
Kaksikymmentä vuotta sitten
Suomi oli arktisen yhteistyön käynnistäjä. Kylmä sota oli loppunut . Pohjoinen
oli avautunut uudenlaiselle yhteistyölle. Siihen asti arktisilla alueilla oli
suurvaltojen kammareissa ollut merkitystä lähinnä sotapelien näyttämönä. Suomen
hallitus kutsui Rovaniemelle arktisten maiden ympäristöministerit. Näin syntyi
Rovaniemi-prosessina tunnettu arktinen ympäristöyhteistyö. Ympäristöyhteistyön perustalle syntyi muutama
vuosi myöhemmin Arktinen neuvosto.
Arktinen yhteistyö ei ollut 1990-luvun
lopussa ollut erityisen kiinnostava teema. Arktisen neuvoston
ulkoministerikokouksiin ulkoministerit eivät joutaneet paikalle. Nyt
2010-luvulla tilanne on täysin muuttunut.
Neuvoston kokouksiin on tunkua ja neuvoston tarkkailijajäsenten määrä on
noussut yli puolen sadan, mukana monta arktista aluetta eteläisempää Aasian
maata kuten Intia, Etelä-Korea, Kiina ja Japani. Alkuperäiskansoilla;
saamelaisilla, inuiteilla, intiaaneilla ja Venäjän vähemmistöillä on arktisessa
yhteistyössä ollut alusta pitäen erityinen asema. Alkuperäiskansat istuvat
valtioiden päättäjien kanssa samassa pöydässä. Heille pohjoinen on koti.
Arktiset öljyn- ja
kaasunporaukset, kasvava kaivostoiminta sekä napajäiden sulamisen myötä
lisääntyvä meriliikenne tuovat mukanaan ympäristöriskejä, joihin varautuminen
on vasta alullaan. Rovaniemen konferenssissa Arktiselta neuvostolta kaivattiinkin
johtajuutta. Neuvoston odotetaan pystyvän vaikuttamaan siihen, että
taloudellinen toiminta arktisilla alueilla on sekä sosiaalisesti että
ympäristön kannalta kestävää.
Mikä arktisessa yhteistyössä
on sitten tärkeintä? Tärkeintä on toivo,
muotoili Norjan ex-ulkoministeri Thorvald Stoltenberg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti